En ensin osannut nukkua yhdessä.
En tajunnu miten voisin olla oma itseni.
Vähitellen opin miten onnekas oon
kun yksin ei tarvii nukkua tai olla muutenkaan.
Se fiilis kun saa käpertyä yhdessä ison peiton alle,
päästä sen maailman tärkeimmän ihmisen kainaloon
ja nukahtaa siihen.
Aamulla herätä yhdessä ja erota työpäivän ajaksi,
mutta se olo kun näätte taas illalla,
jotain niin täydellistä.
Se fiilis kun oot tottunu,
et se joku nukkuu siinä vieressä.
Yhtäkkii joudut menemään sänkyyn ison peiton alle yksin.
Et saa unta,
pyörit,
katot kelloa,
mietit nukkuuko toinen,
kärsit,
lopulta itket itses uneen,
koska ikävä on suurempi kuin koskaan.
